Masennus

... tuo mielen pimentävä sairaus.

Kirjoitan nyt ehkä hieman arastakin aiheesta täällä, mutta avaan hieman elämääni. Masennusta ei voi oikein itse käsittää ellei sairasta sitä. Niinkuin muuallakin on sitä kuvattu, niin kuvittelee itsellensä kaikki paskan potenssiin 10.

Masennusta kärsii nykyään yhä enemmän ihmisistä, mutta silti aihe on jotenkin tabu. Suomen valtio leikkaa koko ajan menoja terveydenhuollosta ja koulutuksesta, joten koulujen ryhmäkoot kasvavat. Toki ymmärrän tämän, mutta miksei voida leikata jostain muusta kuin näistä, kuten heidän palkoistaan tai maahanmuuttajien tukemisesta? Voitaisiinko välillä ajatella ensin suomalaisia? Nuorissa on kuitenkin Suomen tulevaisuus, ja oireilevia nuoria ei voida nähdä, mikäli ryhmäkoot ovat liian suuria ja tämä näkyy 10 vuoden päästä, kun monia alle 30-vuotiaita jää työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia.

Masennuksesta aiheutuu helposti myös muitakin ongelmia kuten alkoholismia tai huumeiden käyttöä, pahimmassa tapauksessa molempia. Tämä voi johtaa rikoskierteeseen tai kuolemaan, oman käden kautta tai toisen. Masennusta taas voi aiheuttaa niin moni asia, kuten yksinäisyys, työnraskuus, koulu-/työpaikkakiusaaminen, jne. lista on pitkä. Masentuneisuushan on osittain geeneissä, mutta siihen tarvitaan jokin laukaiseva tekijä, samoin kuten vaikka alkoholismi tai näin olen itse ymmärtänyt ja huomannut.

Vincent van Gogh, joka itsekin kärsi masennuksesta

 

 

ja lopulta ampui itsensä.

Itselläni alkoi yläasteella mennä huonommin ja 8. luokan keväästä ja 9. luokasta en kauheemmin mitään erityistä, ne meni melko pimennossa. Koulu kävi liian raskaaksi ja minulta vaadittiin liikaa. Yhdeksännellä luokalla kun piti alkaa miettiä mitä tulevaisuudelta haluaa, niin olin ihan pihalla. Suurin osa luokallaisistani ja muista yhdeksäs luokkalaisista tiesi mitä halusi tai tiesi, että haluaa lukioon. Vanhempani pakottivat minut hakemaan johonkin ysin jälkeen. Heitin hakuun vain jotain, mitkä hivenen kiinnosti, vaikka mikään niistä ei kiinnostanut oikeastaan ollenkaan. Koulu loppui ja oloa alkoi hivenen helpottamaan, kun pääsi vanhoista luokkalaisista eroon.

Kun tulokset koulupaikoista tuli, niin en päässyt ensimmäiseen vaihtoehtooni vaan toiseen. Hyväksyin paikan, mutta samalla etsein toista opiskelupaikkaa toiselta paikkakunnalta, ja sainkin onneksi puoli vuotta kestävästä koulusta, josta sai mahdollisuuden jatkaa ammatilliseen perustutkintoon. Muutin vajaaksi vuodeksi pois kotoa tarpeeksi kauas. Tämä helpotti hieman, sain kavereita(vihdoin!) löysin poikaystävän ja alkuun olin onnellinen, kunnes sain tietää kaiken... Pilvilinnat romahtivat. Yläasteella meni jo ihmisiin luottamus ja olin yksinäinen niin tämän jälkeen ne meni uudelleen ja kavereita en pystynyt näkemään, koska aloin epäillä kaikkea. Lopetin koulun ja palasin kotiin, kun en jaksanut enää edes kaupassa käydä, saatikka siivota.

Hain sillon keväällä taasen uuteen kouluun, silloinkin osittain pakosta, kun en tiennyt selkeästi vieläkään mitä halusin tulevaisuudelta. Oli aloja, jotka kiinnosti, mutta ei mitään selkeää. Sain opiskelupaikan ensimmäisestä hakutoiveesta ja aloitin koulun syksyllä ja samalla aloin suorittamaan kolmoistutkintoa(amis+lukio+yo-tutkinto). Tuota koulua jaksoin käydä vuoden, hyvällä menestyksellä, sillä sain stipendin opinnoissa menestymisestä.

Lopetin viime syksynä tuon amiskan puolen ja siirryin lukioon tutkinto-opiskelijaksi virallisesti. Jouluun asti meni hyvin ja jaksoin yrittää ja lukea. Nyt kun kirjoitukset on tulossa, niin olen taas samassa tilanteessa kuin 8. ja 9. luokalla. Ei jaksa, ei pysty, mikään ei oikeen kiinnosta. Tekisi mieli vain itkeä surkeaa oloa. Nykyinen poikaystävä on onneksi ollut tukena, ja hänellä kun on itselläkin tästä kokemusta, niin ymmärtää joten kuten.

Vuosi koulua jäljellä ja toivottavasti maiseman vaihdos edessä. Todennäköisesti haen johonkin sosiaali- ja terveysalalle, jossa voisi auttaa ihmisiä. Sosionomi kiinnostaisi, mielenterveys ja päidepuoli tai nuorison pariin, joku nuorisokoti tai vastaava. Sairaanhoitaja on myöskin yksi vaihtoehto.

Välillä mietin, miten olen ajautunut tähän kierteeseen. Taidan yrittää liikaa ja tavallaan haluta näyttää, että kyllä mä pärjäänkin koulussa, siihen kun en yläasteella pystynyt. Mutta, miksi juuri minä ajaudun koulussa aina yksin? Yläasteella olin yksin, ja amiksessa kun tulin tänne takaisin ja samoin nyt lukiossa. Tuo maisema vaihdos oli ainoa jolloin sain kavereita, joiden kanssa viettää aikaa... Miksi aina minä. Ei jaksa enää.